Mauno Koiviston talouspolitiikka

Pitkän kokemuksen omaavan Mauno Koiviston talouspolitiikka piti päällä taloudellisia jarruja. Hänen mielestään niiden asettaminen oli kuitenkin vaikeaa. Hän ei kyennyt kuitenkaan hahmottamaan tilanteita selvästi, eikä myöskään löytämään keinoja etenkään poliittisen paineen alla. Markka revalvoitiin Koiviston aikana 1980-luvun loppupuolella. Ylikuumenemista Koivisto ei kuitenkaan osannut pitää aisoissa. Jälkipuintina arvioiden revalvaatio tapahtui liian myöhään, eikä se siinä vaiheessa auttanut ja oli ehkä jopa virheellinen toimi.

Koivisto oli keskeisessä roolissa markan devalvaatiossa ja hän oli oppinut sen haittapuolista. Hän vannoi vakaan rahan nimeen. Ristiriita syntyi tästä asiasta Paavo Väyrysen kanssa vuonna 1986, kun Väyrynen vaati devalvaatiota. Sorsa astui kuitenkin Koiviston puolelle ja he torjuivat devalvaation. Edelleen tuolloin korostui Koiviston ajama ajatus vakaasta rahanarvosta.

Kun vienti hiipui vuonna 1991 ja vaihtotase jatkoi kasvuaan, monet suut puhuivat devalvaation puolesta. Koiviston silloinen hallitus Esko Ahon johdolla sekä Suomen Pankin kiistely siitä, millä kurssilla markka saataisiin kytkettyä Euroopan talousyhteisön laskennalliseen yhteisvaluutta Ecuun, Koivisto ei pitänytkään taustalla kiinni enää vanhasta kurssista. Suomen Pankin vaatimuksesta kurssi sidottiin silloiseen kurssiin. Syksyllä kuitenkin oltiin pakkodevalvaation edessä, kun valuuttavaranto oli kutistunut. Silloinen Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg ja pankinjohtajat Markku Puntila sekä Kalevi Sorsa sekä silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen erosivat. Koivisto pyysi heitä jäämään paikoilleen. Puntila oli ainut, joka lähti. Vakaan kurssin puolestapuhujia Koivisto tarvitsi edelleen ja hän vältteli paniikkia. Sen vuoksi henkilöiden oli pysyttävä paikoillaan.

Kun hallitus ja eritoten Suomen Pankki puhuivat kiinteän kurssin politiikasta uudessa tilanteessa, Koivisto puhui epäilijöitä vastaan. Markkina toimi kuitenkin toisin. Koivisto puhui tuolloin vahvasti ja esitti ”niljakkaiksi” niitä, jotka olivat mukana valuuttaspekulaatioon liittyvässä devalvaation odottamisessa. Koivisto arvosteli vahvasti niitä, jotka vaativat tuolloin isompaa devalvaatiota.

Ärtyneenä Koivisto esiintyi vuoden 1992 keskusteluissa, kun puheeksi otettiin markan suurempi devalvaatio. Harvardista tullut Rudiger Dornbusch ehdotti jopa 40 prosentin devalvaatiota, jolloin Koivisto totesi, että professori oli unohtanut devalvaation kustannukset ja syytti, että lama oli syventynyt entisestään devalvaation seurauksena.

Koiviston talouspolitiikka korosti aina vakautta. Vuoden 1992 erovaatimus oli yksi näistä toimista, Koivisto ei antanut hallituksen erota. Koivisto oli sitä mieltä, että kriisi olisi pahentunut poliittiseksi, joten taloudellisen kriisin jo ollessa valloillaan, siihen ei enää ollut varaa. Koivisto ilmoitti tuolloin omalla tavallaan ”puolustavansa hallitusta sitä itseään vastaan”.

Vuonna 1993 kassakriisi uhkasi Suomea ja Koivisto pohti sekä selvitti tilannetta monenlaisin tavoin. Luottotappioita mittavasti tehnyt säästöpankkiryhmä oli pakotettu muodostamaan Suomen Säästöpankki ja siltikin luottotappiot jatkoivat kasvuaan, Koivisto kauhisteli pankkituen määrää ja etenkin sitä osaa, mikä meni säästöpankeille. Koivisto kertoi kuukautta myöhemmin, että säästöpankkiryhmä saisi mennä. Hän auttoi tuolloin ratkaisua, joka pienensi pankkikapasiteettia. Koiviston lausuntoja arvosteltiin ja hänen kannatusjoukot kaikkosivat.

Koivisto toimi selvitysmiehenä laman aikana välillä taustalla hiljaisuudessaan, välillä vahvasti kantaa ottaen julkilausumillaan. Häntä pidettiin yksioikoisena miehenä. Hänen tehtävänään oli uskon säilyttäminen ja palauttaminen. Etenkin tosiasioihin, jotka olivat talouspoliittisia. Hän perusti mielipiteensä faktoihin. Koska talouteen liittyy paljon psykologiaa, Koiviston rooliksi muodostui uskon vahvistaminen siihen linjaan, joka oli valittu.

lähteet:

Seppinen Jukka. Koiviston aika. 2015. Auditorium kustannus.